Miten pärjään totaaliyksinhuoltajana? Vinkkejä yksinhuoltajalle arkeen!

Odotatko lasta yksin? Mietityttääkö miten jaksat ja pärjäät yksin lapsen kanssa? Vai oletko kenties ollut jo hetken yksinhuoltaja, ja kaipaat vertaistukea? Ajattelin tehdä postauksen siitä, mitä kaikkia haasteita olen kohdannut ja miten olen selvinnyt totaaliyksinhuoltajuudesta.


Pyydä apua

Tätä aina hoetaan kaikkialla, mutta se on totta. Yksin harvat pärjäävät. Vaikeutena avun hakemiseen usein tulee ensimmäisenä häpeä siitä ettei pärjääkään, sitten ylpeys siitä ettei oikein kehtaa pyytää apua. Lopulta vaikeus on myös siinä että mistä apua haetaan, mistä sitä ylipäätään saa? Olen tähän postaukseen listannut paikat mistä saada apua synnytysmasennukseen, siitä voi toivottavasti olla apua muillekin ei-masentuneille.

Avun pyytäminen oli itsellenikin vaikeaa ja olisin suoraan sanottuna varmasti ollut vähemmän väsynyt ja uupunut jos olisin vauvavuoden aikana pyytänyt enemmän apua. Silloin vanhempani asuivat ulkomailla ja vähän arkailin pyytää sukulaisilta apua. Sainkin silloin useammalta tädiltäni ja serkuiltani apua mistä olen ikuisesti onnellinen ja kiitollinen. Ystävät auttoivat myös, mutta koin myös että oli vaikeaa kertoa heille miten vaikeaa minulla oikeasti oli. Tuntui että kukaan ei oikeastaan tajunnut miten väsynyt ja loppu olin. Olin myös elänyt sinkkuelämää kauan ja huolehtinut vain itsestäni, pärjännyt yksin ilman ketään. Sellaisesta on vaikea siirtyä siihen ajatukseen ettei pärjääkään kaikessa enää yksin. Ja siis - miksi pitäisi pärjätä? Olin nolona kun tuntui että olen epäonnistunut äitinä kun uuvuin. Kun en saanut lasta öisin nukkumaan tai päiväunille. Kun masennuin. (Vaikka nyt tajuankin jälkeenpäin että ei todellakaan ole mikään heikkous väsyä ja masentua kun ei koskaan saa unta) 

Se oli kova pala myöntää itselleen. Suorituskeskeisessä yhteiskunnassa on vaikea myöntää ettei pysty suoriutumaan "kuten muut". Uskon että kaikki vanhemmat enemmän tai vähemmän tarvitsevat apua, uupuvat ja miettivät että mitä hittoa he tekevät. Siitä ei vain puhuta. 


Jos nyt antaisin itselleni neuvon vauvavuosien takaiselle itselleni se olisi että: HAE ENEMMÄN APUA ROHKEASTI VAIN. 

Hae vertaistukea

Olemme lapsen kanssa käyneet jo kuutisen vuotta seurakunnan yksinhuoltajien vertaistukiolohuoneella. Olen kokeillut erilaisia vertaistukiryhmiä, yksinhuoltajien, monikulttuuristen yksinhuoltaja-perheiden, synnytysmasennuksesta kärsivien yms. Kaikki paikat eivät ole tuntuneet hyviltä tai omalta jutulta mutta osasta on tullut hyvinkin tärkeitä. Mielestäni tämä on yksi tärkeimpiä asioita omassa arjessani että olen löytänyt vertaisia. Sitä ei voi sanoin kuvailla miten korvaamatonta on kuulla että muutkin yksinhuoltajat kamppailevat samojen asioiden kanssa kuin itsekin. Vertaistukiolohuoneissa on yhdessä naurettu ja itketty ja jaettu sekä synkkiä että iloisia ajatuksia. 

Vaikka vertaistukipaikkoihin voi olla vaikeaa hakeutua, ja sitä arkailisi, suosittelen silti tätä hyvin lämpimästi kaikille. Vertaistukea voi hakea myös esim. erilaisten chattien kautta netin välityksellä tai puhelimitse. On myös olemassa esimerkiksi facebookissa yksinhuoltaja-ryhmiä mutta niihin suosittelen aina suhtautumaan varauksella, siellä kun ei ole ketään virallista tahoa johtamassa keskusteluja. Sieltä myös saattaa arkaluontoiset jutut vuotaa ulos. Mutta näistäkin olen välillä saanut kyllä vertaistukea. 


Yritä hankkia tukiverkostoja

Tämä onkin haaste. Kaikilla ei ole tukiverkostoja, ei sukulaisia, perhettä tai ystäviä joilta pystyisi pyytämään tarvittaessa apua. Itse olen siinä mielessä todella etuoikeutettu ja onnekas että itselläni on ympärillä paljon ihmisiä joilta voi pyytää apua (minkä takia lyönkin itseäni otsaan nykyään, että miksi en jo aiemmin opetellut pyytämään apua!). Jos sinulla ei ole olemassa jo ihmisiä ympärilläsi suosittelen hakeutumaan juurikin näihin vertaistukipaikkoihin koska sieltä voi löytyä yllättäviä yhteyksiä muihin. 

Itse olen myös kokenut parhaimmaksi hankkia tukiverkkoja muista yksinhuoltajista. He ymmärtävät samanlaista elämäntilannetta ja suosittelen että yrittää hankkia yhden tällaisen ystävän. Tämän koin erityisen tärkeäksi hoitovapaalla ollessani kun silloin koin olevani todella yksinäinen kun kaikki muut olivat päivisin töissä eikä ollut edes ketään jota odottaa kotiin illasta. Itse löysin hoitovapaalla ollessani ihania uusia äiti-ystäviä facebookin hätäkahvit-ryhmästä joka perustettiin juurikin sitä varten että yksinäiset äidit voisivat hakea uusia ystäviä. Meillä on yh-ystävienki kanssa motto: yksinhuoltajat auttavat toisiaan aina!

On myös paljon erilaisia tuettuja lomia joille voi hakea ja sieltä luoda tukiverkostoa. Tätä juttua kirjoittaessani törmäsin myös perhementori konseptiin, lue lisää täältä Helsinki Mission sivuilta! Tämä on Helsingissä, mutta kannattaa koittaa ottaa selvää oman paikkakunnan erilaisista mahdollisuuksista.



Kuva: Johanna Erjonsalo / Savon sanomat


Priorisoi asiat ja madalla rimaa

Itse koitan päättää, mitkä asiat priorisoin ja mitkä asiat voivat odottaa seuraavaan päivään tai viikkoon. Usein siivoaminen putoaa alimmaksi listalle ja rentoutuminen Netflixin parissa listan kärkipäähän. Jos saan lapsivapaata tai aika ja energia on vähissä, kuulostelen oloani. Olisiko energiaa siivoamiseen vai annanko olla? Jaksanko laittaa ruoan vai onko tänään valmisruokaa? Olen masentuneena hoitovapaalla ollessani myös ylisuorittanut ja sen myötä uupunut lisää. Olen koittanut jotenkin kompensoida heikkoja henkisiä voimiani siten että ylisuoritan arkea. 

Meillä katsotaan nykyään joidenkin mittareiden mukaan varmasti aivan liikaa telkkaria, syödään usein herkkuja ja joustetaan asioissa. En vain aina jaksa priorisoida ns. pieniä asioita ja jaksa pitää kiinni ihan kaikista periaatteistani aina. Tärkein on että lapsella on tarpeeksi hyvät rutiinit, syliä ja läheisyyttä ja turvallinen olla. Ei ole hyvä antaa aina periksi mutta en näe myöskään että kaikesta pitäisi lähteä väsyneenä tappelemaan. Rennosti eteenpäin hieman alisuorittaen, se voisi olla mottoni nykyään.


Pyri eroon katkeruudesta 

Syitä yksinhuoltajuuteen on yhtä monia kuin perheitäkin. Oli syy mikä tahansa, on katkeruus todella energiaa vievää. Itse olen ollut monta vuotta ajoittain katkera tilanteestani, ja olen joututnnut käymään näitä ajatuksia läpi mm. terapiassa. Olen tehnyt päätöksen etten kerro tilanteestamme sen enempää julkisesti varjellakseni lapseni sekä myös lapsen isän yksityisyyttä. Tilanne on tällä hetkellä kuitenkin pitkään ollut se ettemme ole missään kontaktissa isään. Yksinhuoltajuus aiheuttaa välillä väkisinkin esimerkiksi kateutta kahden vanhemman perheitä kohtaan, halusi tai ei. Sitä katselee leikkipuistossa muita vanhempia yhdessä lapsensa kanssa leikkimässä ja sitä miettii että miksi minä en saanut tuota kaikkea? Väsyneinä päivinä katkeroiduin muille äideille kun he häippäsivät iltapäivällä puistosta kotiin koska puoliso tulisi pian. Ja voi että kun joutuivat pärjäämään koko päivän "yksin". 

Vaikka tiedän että kahden vanhemman perheissäkin on omat ongelmansa ja taakkansa, on (totaali)yksinhuoltajuus silti eri asia. Ei ole hedelmällistä vertailla ja kilpailla siitä kenellä on kurjinta ja vaikeita, mutta on hyvä tiedostaa se että yksinhuoltajuus nyt vain on ihan eri asia kuin kahden vanhemman perhe. Se, että yksinhuoltajana valittaa yksinäisyydestä, katkeruudesta yksinäisyydestään, talousvaikeuksista tai uupumuksesta ei ole mitenkään tarkoitettu väheksyväksi kahden vanhemman perheitä kohtaan. On erittäin inhimillistä ajatella tällaisia ajatuksia yksinhuoltajana. Se ei tarkoita sitä etteikö voisi samaan aikaan silti olla onnellinen ja kiitollinen omasta elämäntilanteestaan. 

Itse törmään usein siihen että en saisi nostaa ongelmiani yksinhuoltajana esille, koska "muillakin on vaikeaa". Mutta mielestäni on tärkeää että voi sanoa olevansa katkera ja käydä läpi näitä tunteita, koska se on ainakin itseäni auttanut vähentämään katkeruutta. Se ei auta että asioista vaietaan, tai että yksinhuoltajaa syyllistetään katkerista ajatuksista. Olen myös saanut kommenttia että haluan valituksellani jotenkin sääliä tai olantaputuksia kahden vanhemman perheiltä että voi voi, onpa vaikeaa. En kykene ymmärtämään tällaista ajatusmaailmaa. Totta hemmetissä minulla on oikeus olla katkera siitä että en herää aamulla lapseni isän kanssa sängystä ja lapsi kiipeää onnellisena väliimme. Siitä että saisin jakaa ilot ja surut isän kanssa, saisin tukea vanhemmuuteen, apua taloudellisesti ja henkisesti. Apua kaupassa käymiseen ja että olisi joku jonka kainaloon käpertyä illalla kun lapsi menee nukkumaan. Ja tähän on ihan turha tulla sanomaan että: voi kun meidän parisuhde ei ole todellakaan tuota, vaan kumppani ei ole koskaan läsnä ja teen kaiken yksin. Miksi olet sellaisessa suhteessa? Onko sinun huono suhteesi pois minun kumppanin- ja lapseni isän kaipuulta? 

Katkeria ajatuksia voi tulla, mutta tärkein on ettei jää niihin jumiin ja vellomaan. Se ei tee muuta kuin vie pois energiaa sinulta itseltäsi ja sitä myötä lapseltasi. Itse pidän myös todella tärkeänä etten näytä näitä tunteitani lapselle ja puhun omista ajatuksistani huolimatta hänelle aina hyvää hänen isästään. Katkerista ajatuksista ei ole helppo päästä eroon ja joskus siihen tarvitaan esimerkiksi ammattiauttajan apua (terapiaa suosittelen aina kaikille!). Itse olen myös onnistunut kääntämään omia ajatuksiani kannustavammiksi. Meidän tilanne on nyt tämä, eikä se muuksi ainakaan tällä hetkellä muutu. Voin yrittää olla ylpeä itsestäni sen sijaan että katkeroidun siitä että toinen vanhempi ei ole läsnä. 

Voin taputtaa itseäni olalle (ihan kirjaimellisestikin jos se auttaa) että hyvin tehty. Hyvin pärjätty ja eteenpäin porskutetaan. En voi vaikuttaa toisen vanhemmuuteen mutta voin vaikuttaa omaani. En voi olla vastuussa toisen poissaolosta, voin olla vastuussa vain siitä että itse hoidan oman tonttini.


Kuva: Johanna Erjonsalo / Savon sanomat


Päivä kerrallaan, tunti kerrallaan

Kun olin synnytysmasennuksen ja univelkojen kourissa vauvavuoden aikana (ja vähän sen jälkeenkin...) selviytyin päivä kerrallaan. Useimpina päivinä piti pilkkoa päivä niin että selviytyi tunti kerrallaan. Aina päivän lopulla tuuletin kyynel silmässä sitä että tästäkin päivästä selvittiin. 

Joskus kun yritin opetella juoksemista ja lenkkeilyä (mitä edelleen vihaan), mietin aina että "juoksen tuohon roskikselle asti, sitten kävelen". Näin voisi ajatella myös vaikeina päivinä: "Kunhan selviän lounaaseen asti ollaan voiton puolella, kunhan selviän tunnin eteenpäin ollaan lähempänä iltaa". 

Karsi elämästä pois kaikki, mikä ei sinua palvele

Huonot ihmissuhteet, liika suorittaminen, kiire kaikkialle, kissanristiäiset taas. Olen kokenut parhaaksi sen että kieltäydyn kaikesta mikä syö minun voimiani mutta ei anna mitään takaisin. Joskus on kiva mennä, tehdä ja nähdä ihmisiä vaikka se väsyttää, mutta vain jos siitä saa itselle myös jotain positiivista. Kaikkiin kissanristiäisiin ei tarvitse mennä, koska meidän yksinhuoltajien voimavarat ovat rajallisia.

Olen oppinut kieltäytymään ompelu-tilaustöistä, kaikkeen osallistumiseen, juhlista ja kivoistakin projekteista. Jos haalii liikaa tekemistä jo entuudestaan kuormittavan arjen lisäksi on vaarana täysi uupuinen. Kivastakin tekemisestä tulee silloin pakkopullaa ja ahdistus. Myöhemminkin tulee varmasti aikoja kun jaksaa paremmin. Kun oppii tunnistamaan kuinka paljon jaksaa, oppii arvostamaan itseään ja omia voimavarojaan. Se ei kuitenkaan ole niin helppoa kuin miltä kuulostaa ja vaatii itsetutkiskelua ja opettelua. Itsellenikin sana EI on ollut vaikea opetella. Se kuitenkin kannattaa, edes pienin askelin.


Meillä on muuten tulossa lähiaikoina Javiera Marchantaedon kanssa IG-live aiheesta totaaliyksinhuoltajuus! Käy seuraamassa Javieraa ja minua ig:ssä niin saat tietoa tulevasta livestä!


Mistä olet itse saanut apua yksinhuoltajana? Miten jaksat arjessa ja mikä sinua auttaa?


Tsekkaa myös:












Seuraathan jo minua:



Kommentit

  1. Todella mielenkiintoinen teksti. Itse olen tehnyt lapseni yksin tietoisesti, olen siis itsellinen äiti. En osaa ollenkaan samaistua ajatuksiisi, mutta on mielenkiintoista kuulla erilaisiakin kokemuksia. Ymmärrän, että yksinhuoltajuus ei useimmin ole oma päätös mutta on meitäkin, jotka ei muunlaista perhemuotoa haluakaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! Olen itsekin törmänny näissä yh-vertaistuki paikoissa itsellisiin äiteihin ja teidän arjesta ja elämästä on myös tosi mielenkiintoista kuulla. Meidän alku lapseni kanssa ei ole ollu kaikista helpoin, mutta keinoja on keksitty selviytymiseen.

      Poista
  2. Tekstistäsi saa kuvan kuin yksinhuoltajuus olisi aivan hirveä taakka josta yrittää selviytyä tunti tunnilta ja aivan kuin lähes kaikki yksinhuoltajat olisivat katkeria elämäntilanteesta tai olisivat kateellisia 2 vanhemman perheille. Se on todella surullista luettavaa. Tästä huokuu se, että et taida olla elämässä kovinkaan onnellinen ja se harmittaa puolestasi. Ymmärrän tavallaan sen mitä tekstissä on haettu mutta nyt tästä saa kuvan aivan kuin se olisi tämmöistä meillä kaikilla yksinhuoltajilla enkä minäkään pysty samaistumaan tähän. Minä olen aidosti onnellinen ja tyytyväinen elämääni. Minulla on siis 1 lapsi saatu parisuhteessa ja 2 olen saanut yksin. Olen todella onnellinen valinnastani ja en usko että vanhemmuus on sen isompi taakka vaikka tässä olisi 2 vanhempaa. Haluaisin että yksinhuoltajuus nähtäisiin myös toisessa valossa eikä pelkästään raskaana ja ikävänä asiana koska se ei todellakaan ole meille kaikille sitä. Ja sanotaan nyt vielä, että en toki tarkoita sitä että meilläkään olisi elämä aina pelkkää ihanaa mutta se, että aina yksinhuoltajuudesta puhutaan näin on surullista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri tätä yritin hienovaraisesti ilmaista. En halua vähätellä toisten kokemuksia koska varmasti joillain on rankkaa. Mutta itseä rasittaa juuri se, että oletetaan yksinhuoltajuuteni olevan automaattisesti negatiivinen asia. Toivottavasti joskus yksinhuoltajuutta ei nähtäisi vain yhdessä valossa ja oleteta, että yksinhuoltajan elämäntilanne on aina rankka ja ikävä.

      Poista
    2. Tämä olikin kirjoitettu niille päiville ja hetkille, kun on rankkaa, ja miten niistä selviytyä. En tarkoittanu tietenkään että yksinhuoltajuus on aina rankkaa ja synkkää. Minäkin oon onnellinen ja tyytyväinen elämääni. Tämä kirjotus oli tarkotettu tsemppaavaksi niille joilla on rankkaa sillä hetkellä ja että siitäkin selviytyy.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Herkän lapsen viikonloppu - peruttuja tapaamisia ja ylikuormittumista

Tervetuloa seuraamaan blogiani - kuka olen?